Olemmeko ohjelmoituneet nauramaan, kun se putoaa?

Vanhemmuus

Otetaanko oppia nauramaan kutitamiselle vai onko se synnynnäinen vastaus?
Tämä on kysymys, jonka psykologi professori Clarence Leuba pyrki tutkimaan kokeilemalla lapsiaan.
Vuonna 1933 hän päätti olla kutistamatta ensimmäisen lapsensa läsnäollessa kutistamalla häntä.
Seurauksena oli, että Leuban taloudessa ei ollut päivittäistä elämää, lukuun ottamatta yhtä erityistä koeaikaa.
Tänä aikana hän peitti kasvonsa naamarilla lyömällä poikaansa niin, että hänen ilmaisunsa oli piilotettu.
Jopa kutintaa hallittiin kokeellisesti.
Ensin hän kutittaa hieman, sitten voimakkaammin.
Ensin kainalon alla, sitten kylkiluut, sitten leuka, niska, polvet ja jalat.

Rouva Leuba luiskahtaa ylös

Tiedetään, että kaikki meni hyvin huhtikuun 1933 loppuun, jolloin hänen vaimonsa äkkiä jätti kaikki tietueet.
Pojan kylvyn jälkeen hän vahingossa teki lyhyen iskun polvistaan nauraen ylös ja alas ja käytti sanoja: ”Bouncing, bouncing!”
Onko kokeilu epäonnistunut?
Leuba ei ollut varma.
Seitsemän kuukauden jälkeen tulokset olivat kuitenkin vain yhdellä nauruaterialla, joka liittyi sitomiseen.
Hänen poikansa nauroi naurahdellaan iloisesti poistuessaan.
Nauraminen kutitus näytti olevan synnynnäinen vastaus.
Leuba ei kuitenkaan ollut tyytyväinen siihen ja alkoi testata seuraavaa lasta, tyttöä.
Tällä kertaa sama kokeellinen menettely annettiin, ja Mrs.Leuban ”Bouncy, bouncy”-taipumukset pidettiin ilmeisesti viileinä kuukausien ajan.
Lopuksi Leuba sai samat tulokset – hänen tyttärensä alkoi nauraa itsestään huolimatta siitä, ettei häntä ollut koskaan näytetty.

vinkkejä ja vihjeitä

Mutta se ei ollut kaikkia kokeellisia menettelyjä ja naamarien takana piilotetut naamarit Leuban kotitaloudessa, tosiaankin professori Leuban piti olla asiantuntijakutsu.
Hän huomasi, että paras tapa saada lapsensa nauramaan oli kutittaa nuo kylkiluut ja käsivarsiensa alla.
Yllätystekijä oli tärkeä myös maksimaalisen kikatusvasteen tuottamiseksi.
Hän huomasi, että lapsensa kontrolloivat kutitusastetta pitämällä sormea, mutta vaativat kutistamista vielä enemmän.

Reference
Leuba, C. (1941) Tickling and laughter: two genetic studies. Journalof Genetic Psychology.